tiistai 1. toukokuuta 2018

#183: LUKU 6: Tervetuloa Suomeen Andromeda

Tiedättekö, miten ihana aurinko onkaan. Se on lämmin ja valoisa. Se saa sinut tuntemaan lämpöä ja iloa ja sitä, että sinusta välitetään. Minulle ei enää suljeta silmiä. Minua ei enää kohdella kaltoin. Sellainen tunne minulla on. Voimavarani alkavat palata ja tunnen olevani voimakkaampi kuin koskaan. Tunnen olevani elossa. Tunnen olevani rakastettu. Tunnen, että kaikki on hyvin.

Ehkä iloisinta on se, että sain ihmisen. Ihanan huolehtivan ihmisen. Hänellä on pehmeä ääni kastanjanruskeat hiukset ja lempeät silmät. Tosiaan, hän oli yksi niistä ihmisistä jotka pelastivat minut. Voisin siis sanoa, että hän on suorastaan enkeli. Kun tulin tarpeeksi hyvään kuntoon minut siirrettiin kotimaastani Latviasta Viroon. En toki itse huomannut mitään eroa, mutta sen ihmiseni, Jennyn, puheista erotin. En ymmärrä hyvin hänen puhettaan, mutta nimeni kyllä tunnistan. Olen siis tällä hetkellä nauttimassa vihreästä maukkaasta ruohosta isolla laitumella muun muunkin lajitoverini kanssa. Olen majaillut tällä tallilla vain vähän aikaa ja minusta tuntuu siltä, että saatan päästä takaisin vielä tien päälle. Mietteeni keskeytyivät kun huomasin Jennyn. Hänellä on kädessään riimuni ja harjalaukku. Uskon, että nyt on aika lähteä tien päälle. Mutta vasta harjauksen jälkeen toki.

Olin aivan oikeassa. Olen nimittäin matkalla uuteen kotiini. Jenny harjatessaan kertoi miten matkamme etenisi. Keskityin enimmikseen ruohon naposteluun ja arvioimaan miltä se maistuu, mutta kuulin sanat Venäjä ja Suomi. Ei ole harmaita aavistustakaan, että mitä ne mahtaisivatkaan tarkoittaa, mutta ei se mitään. Olen onnellinen heinäni kanssa ja odotan milloin olen kotona. Mietin vaikka ja mitä matkan aikana, esimerkiksi mitä kuulemani sanat tarkoittivat ja miksi Jennyllä on niin paljon kaikkea kamaa. Mietin myös, että miksi lankesin vanhaan jekkuun. En uskaltanut tulla kuljetusautoon, olin viimeksi kulkenut näin isolla autolla, suorastaan rekalla, silloin joskus pienenä. En uskaltanut kiivetä yksin näin ylös. Ramppi näytti jyrkältä ja tila pimeältä. Mutta sitten näin valopilkun pimeydessä; maukkaan, vihreän, makean, ei kuivan vaan juuri sopivan, ruohotupsun. Se on Akilleen kantapääni. En voinut vastustaa houkutusta. Havahdun kun liike pysähtyy. Varmaankin jaloittelu tauko. Valo sokaisee hetkeksi silmäni kun ramppi lasketaan alas. Ensimmäisenä näen iloisen Jennyn. Hän ottaa minut pois rekasta ja saan jalotella matkan jälkeen. "Olemme puolivälissä matkaa Andromeda", Jenny hihkaisee minulle iloisesti. Minulle tuo on ihan siansaksaa joten vain hirnaisen lempeästi. Kävelemme hetken kunnes minut lastataan takaisin rekkaan.

Pienen ikkunan valo himmenee. Tällä kertaa se ei ole sen takia, että pöly peittäisi sen, vaan aurinko laskee. Tietysti se samalla tarkoittaa minulle, että voimavarani laskee ja väsymys ottaa kehostani vallan. Jalat alkavat tuntua heikoilta. Tiedän, että minun pitää vielä jaksaa hetki ja hetken jaksoinkin. Hetki tarkoittaa kaikille eri asiaa. Entisille omistajilleni hetki tarkoitti paria päivää, Jennylle hetki tarkoittaa selkeästi paria minuuttia. En ole varma mitä se itselleni tarkoittaa, ehkä en usko aikaan. Sitä ei näe, ei kuule, mutta sen tuntee. Hetki on minulle enemmänkin tunnetta. Joskus hetki on ruokaa edeltävä aika, joskus taas hirveä piina sidottuna kiinni polttavan auringon alle. Syvälliset mietteeni pysähtyvät rekan pysähtyessä. Kuulen oven pamahduksen. Jenny astui ulos. Kuulen hänen askeleensa. Hän huutaa jotain. Kuulen toisen ihmisen askeleet. Kuulen kun lastaussilta avataan. Näen Jennyn ja jonkun toisen kaksijalkaisen. Jenny alkoi puhumana omaa kieltään toisen kasijalkaisen kanssa, sitten hän katsoi minuun ja sanoi "Tervetuloa Suomeen Andromeda! Otetaampas sut alas sieltä niin pääset nukkumaan omaan uuteen kotiisi". En tajunnut, mutten välittänyt, vaan keskityin hamuamaan herkkuja Jennyn taskusta. Olin muuten ihan liian korkealla. Hyi. Maahan oli matkaa ainakin muutama kilometri. Kaukana lastaussillan toisessa päässä häämötti jotain. Siristin silmäni ja hyppäsin tuntemattomaan. Todellisuudessa siinä kävi niin, että hyppäsin suurella loikalla lastaussillalta alas, Jenny kaatui sekä toinen kaksijalkainen ja pääsin vapaaksi. Se ei ollut suunnitelmani, vapaaksi pääsy, vaan se, että noudan palkkioni. Ei Jennyltä vaan siltä hänen lajitoveriltaan putosi ruohotupsu maahan, jonka noukin ja maiskutin tyytyväisenä. Jenny nousi maasta, otti minut kiinni ja lähdimme kävelemään talliin. Ulkona oli jo aika hämärää, joten en jäänyt tarkastelemaan suotta tallin ulkokuorta. Muut hevoset nukkuivat jo kun astelin talliin. Osa nousi ja tervehti, osa nukkui sikeästi. Käytävän kivet olivat puhtaat, seinät vaaleat ja puiset, eivät likaiset. Oikeastaan likaa ei näkynyt missään mitä ehdin tarkastella. Tallissa tuoksui puu ja heinä, nam heinä. Mutta siis minun karsinani oli kiva kulmakarsina toisen käytävän päässä, aivan ovien vieressä. Kahdella seinällä oli ikkunat ulos, mutta sille seinälle josta minun olisi pitänyt nähdä lajitoverini oli laitettu jokin kangas. Näin vaan vastapäätä olevan ruskean suuren hevosen. Ihan mälsää. Mutta kai sillekkin oli joki tarkoitus. Karsinan pohjalla oli paksu pehmeä kerros purua ja Jenny antoi minulle ison keon heinää. Join uudesta hienosta laittomasta juoma-automaatista. Vesi oli kristallin kirkasta ja hyvää, tarpeeksi kylmää, muttei liian. Jenny toivotti hyvät yöt ja minä jäin mutustaa heinää. Kun olin pimeässä tallissa aikani syönyt kellahdin karsinan pohjalle nukkumaan. Jalat eivät jaksaneet kannatella enempää ja vaivuin tyytyväisenä unten maille. Huomenna on aika tutkia uutta kotia tarkemmin.
kuva lainattu netistä.

---

Muuten, sain uuden ulkoasun vihdoinkin ja se nyt pysyy koko kevään ja kesän! Mitä mieltä ootte siitä?