tiistai 13. helmikuuta 2018

#170: LUKU 2: Onko meitä muitakin?

☆ Tähtihevonen ☆


Luku 2: Onko meitä muitakin?

"Automašīna", se sana oli kantautunut korviini muutaman kerran. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta sitä sanaa nuo kaksijalkaiset oliot käyttivät. Huomasin myös, että missä yhteydessä he sitä käyttivät. He sanoivat jotain, missä oli juuri tuo sana ja osoittelivat edessäni kohoavaa isoa jotain asiaa. Se oli suuri, paljon suurempi kuin minä tai äitini tai nuo kaksijalkaiset. Niitä oli kaksi, toinen oli se suuri, mutta toinen oli pieni. Ne molemmat olivat elottomia ja niillä oli neljä pyöreää jalkaa. Olivatko ne kenties lajitovereita? Itseasiassa, eivät tainnut olla. Isommassa automašīnassa oli sisällä tila, kaksijalkaiset avasivat oven vetämällä sen alas ja ovesta paljastuikin joku silta. Se oli siis samaan aikaan ovi että silta, ihan kätevää. Silloin tajusin koko jutun, kuva alkoi hahmottua. Minun ja äitini piti mennä tuonne ylös. Ensin he ottivat minut ja minun piti kävellä tuonne. En suostunut, vaan laitoin täysillä vastaan kaikilla voimillani. Sitten he asettivat ansan. He testasivat minua ja tahdon voimaani. Nenän edessäni pidettiin suurta ruohotuppoa. Se oli vaan niin hyvää, joten seurasin ruohotuppoa, joka siirtyi kauemmas ja kauemmas. Aion ottaa sen kiinni. En nähnyt muuta kuin ihanan maukkaan ja mehevän ruohotupponi kaiken pimeyden keskellä. Ruohotupponi oli kuin kuu pimeällä taivaalla, näin vain sen, enkä mitään muuta. Ahneuteni oli sokaissut minut, sillä ruohotuppo oli mennyt suustani alas ja minulle valkeni eräs asia. Minut oli huijattu ruohotupon avulla tänne sisälle. Onneksi äitini oli vieressäni, niin minua ei jännittänyt paljoa. Silta muuttui oveksi ja tilassa, jossa olimme tuli pimeää. Pienistä ikkunoista tuli sentään vähän valoa, mutta päivänvalo oli tänään himmeä. Paksu pilvipeite nimittäin peitti auringon.

Luulin, että kuolisin. Olin varma, että nyt on loppu lähellä. Kuulin ympäriltäni murinaa, möykkäystä, pörinää. Ääntä oli vaikea kuvailla, mutta se täytti koko tilan. Apua, tunsin kun lähdimme liikkeelle. Mikä tämä juttu nyt oikeesti oli? Olin ihan ymmälläni ja äitini vain rouskutti tyytyväisenä heinää jostain pussista, jossa oli suuria reikiä. Pystyin onneksi rentouumaan hieman huomattuani minun nenän edessäni samanlaisen pussin mitä äidillänikin oli, mutta minulla oli heinän lisäsi myös ruohoa. Nam!

Liike pysähtyi, ovi vedettiin alas, äitini talutettiin ulos ja niin myös minutkin. Äitini käveli tyynesti siltaa pitkin alas, mutta minua pelotti. Laskeutuminen maanpinnalle oli riski, entä jos tipun täältä? Olin tosi korkealla. Hengitykseni tihentyi, sydämeni hyppäisi kohta rinnastani ulos, mutta sitten näin sen, ruohotupsun. Kaikki ympärilläni katosi. Oli jälleen minä ja ruohotupsu. Ruohotupsu oli karkaamassa luotani, joten päätin ottaa sen kiinni. Vihdoinkin se katosi alas suustani. Tajusin, että olin maassa, en kuollut ja nuo kaksijalkaiset olivat huijanneet minua taas. Silmäni tottuivat päivänvaloon. Missä ihmeessä oikein äitini kanssa olimme?

Edessäni kohosi suuri valkoinen talli, enkä ikinä ollut nähnyt mitään niin upeaa. Tallissa oli tummanpunainen katto ja puhtaita ikkunoita reunusti katon kanssa samanväriset karmit. Meidät äitini kanssa talutettiin etuoville. Ne olivat myös punaiset ja sopivat hyvin kattoon ja ikkunoiden karmeihin. Ovet avautuivat ja ensimmäinen ajatukseni oli, että olenko kuollut? Onko tämä se taivas? Olimme suurella ja valoisalla pääkäytävällä. Käytävän reunoilla oli paljon karsinoita, joista kurkki erilaisia ja erivärisiä olentoja. Ne näyttivät kaikki aika paljon äidiltä, olivatko ne lajitovereita? Onko meitä muitakin? Emmekö olleet ainoat hevoset maanpäällä?

Keskeltä käytävää lähti molemmin puolin toiset käytävät, toisin sanoen, jos ylhäältä päin olisi katsottu, käytävät muodostavat ison plus-merkin. Kävelimme eteenpäin, ohitimme muutaman karsinan ja jonkunlaisen pesupaikan. Vasemmalla puolellani ei ollut yhtään karsinoita, vaan pelkkää puista seinää, jossa oli muutama tummanruskea ovi. Pääkäytävältä meidät vietiin vasemman puoleiselle sivukäytävälle, jossa oli paljon lisää hevosia ja karsinoita. Sen käytävän alussa oli samalla tavalla kuin pääkäytävän alussa puinen seinä, jossa oli ovia ja vastakkaisella puolella pesupaikka. Käytävän päässä oli ovet ulos, jotka olivat nyt auki. Meidät talutettiin läheisimpään karsinaan, joka oli heti tummanruskeiden ovien vieressä.

Sivukäytävä näytti tältä! / kuva otettu netistä

Pääsimme äitini kanssa samaan karsinaan. Karsina oli suuri ja sen pohjalle oli levitetty ihan puhtaita puruja, vieläpä paksu kerros! Yhdessä nurkassa oli vesiautomaatti täynnä kristallinkirkasta vettä. Toisessa nurkassa oli ruokakuppi ja sen alla iso keko heinää. Äitini kävi ensiksi juomassa ja sitten hän alkoi rouskuttamaan heinää. Ajattelin, että no, mikäs tässä ja itsekkin menin ruokailemaan. En ollut pitkään aikaan saanut ihanaa lämmintä valkoista maitoa, joten nyt minäkin ruokailin kunnolla. Olimme molemmat väsyneitä, joten kävimme karsinan pohjalle nukkumaan. Tuntui, kuin olisin nukkunut pilven päällä. Karsinan pohja oli todella pehmeä ja se tuoksui puulta. Muutenkin tallissa oli hyvä tuoksu. Ummistin silmäni ja pian olinkin jo unten mailla.

Unessani olimme äitini kanssa siellä pienessä haisevassa tallissa. Katto romahti päällemme ja kaikkien vanhojen lautojen alta kohosimme ilmaan. Lähdimme laukkaamaan kovaa pilvien päällä, kunnes hiljensimme vauhtia. Edessämme kohosi valkoinen talli, jossa oli tummanpunainen katto, samanväriset karmit ympäröivät kirkkaan puhtaita ikkunoita ja samanväriset ovet aukesivat meille. Astelimme sisään talliin. Talli oli puhdas, siisti, hyvän tuoksuinen ja täynnä hevosia. Hevoset olivat iloisia ja heitä kiinnosti ketä olimme. Luoksemme saapui ihminen, se kaksijalkainen olento. Hänellä oli pehmeä ääni, pellavan vaaleat kiiltävät hiukset, jotka ylsivät lattiaan. Hänen taivaan siniset silmänsä katsoivat meitä. Hänellä oli valkoinen, pitkä mekko ja selässään suuret valkoiset siivet. Siivissä oli sadoittain eri kokoisia sulkia. Tyttö, hän oli suorastaan enkeli, ojensi minulle mehevän ruohotupsun ja äidilleni ison punaisen omenan. Enkeli ohjasi meidät karsinaamme, jossa saimme levätä pitkää matkaamme. Havahduin unestani ja avasin silmäni. Katselin ympärilleni. Tämä on totta. Olemme oikeasti täällä. Tämä oli meidän pelastuksemme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti