sunnuntai 18. helmikuuta 2018

#171: LUKU 3: Iloa ja surua kerrakseen

☆Tähtihevonen☆


Luku 3: Iloa ja surua kerrakseen


Tiedättekö sellaisen tunteen, tunteen jota on vaikea kuvailla, mutta yksinkertaisesti siinä tunteessa olette tulessa. Olette tulessa riemusta, ilosta ja onnesta, mutta samaan aikaan olette epävarmoja ja peloissaan. Tämä tunne valtasi minut, kun pääsimme ensimmäistä kertaa täällä ollessamme äitini kanssa ulos nauttimaan auringon paisteesta. Elimme heinäkuun puoltaväliä ja laitumet olivat täynnä vihreää ruohoa. Kun minut päästettiin irti, lähdin niin kovaa kuin kintuista pääsin juoksemaan ja villiämään pitkin laidunta. Pian väsähdin ja päätin mennä takaisin äitini vierelle nauttimaan ihanasta auringon paisteesta ja maukkaasta ruohosta. Mutta en tiennyt, että pian tämäkin ilo loppuisi.


kuva lainattu netistä
Aika kului. Ilmasto viileni ja yhtenä päivänä kun minut vietiin ulos, maa oli valkoinen. En tiennyt mitä se oli, mutta se oli hauskaa ja pehmeää. Paksut valkoiset pilvet peittivät taivaan ja luulin, että nyt tuli loppu. Yritin parhaani mukaan väistellä taivaasta tippuvia pilven palasia. Luulin, että taivas tippuu päällemme pikkuhiljaa. Tajusin, etten vaan pysty väistelemään niitä enää. Taivas leijailee alas kohti maata palasissa ja hitaasti. Äitini kertoi, ettei se ole taivas joka tippuu. Leijailevat, isot pyöreät pilven palat ovat jotain lumeksi kutsuttua ainetta. Lumihiutaleet eivät kuulemma vahingoita varsoja. Olin hetken hieman ymmälläni, sitten unohdin asian ja keskityin syömään heiniäni.

Tänään meidät haettiin aikaisin sisään. En tiennyt syytä siihen, mutta minulla oli vahva epäilys siitä, että taivas putoaa. No, oli miten oli, niin en vaivannut päätäni asialla ja kävin karsinan pohjalle nukkumaan äitini viereen. Nukuin sikeästi, kunnes maailma räjähti. Ulkoa kuului järkyttävä räjähdys ja ikkunastani näin kuinka taivas täyttyi väreistä. Värit katosivat taivaalta, mutta palasivat takaisin heti kun räjähti. Halusin vain pois, minua pelotti paljon. Kauhu valtasi minut, en pystynyt liikkumaan. Sydämeni hypähtäisi pian ulos rinnastani. En ollut ikinä nähnyt äitiäni tuollaisena miten nyt näin hänet. Hänen sieraimensa laajeni, silmien valkuaiset loistivat pimeydessä ja kuulin hänen sydämen tykytyksensä. Äiti steppaili ympäri karsinaa, hyppi kahdelle jalalle ja oli aivan vauhkona. Minä lyyhistyin nurkkaan, laitoin silmäni kiinni ja toivoin tämän painajaisen jo loppuvan. Kuulin korvissani äitini huudon, ja kyllä, hevoset voivat huutaa. Se ei ollut mitään lempeää hirnuntaa, pikemminkin avun huutoa. Sitten tapahtui jotain, äitini lyyhistyi maahan. Katsoin äitiäni silmiin, näin että hän rakastaa minua. Hän sulki silmänsä ja lopetti hengittämisen. Olin paniikissa. Mitä tapahtuu? Mitä nyt käy? Äiti, oletko elossa? Vai kuollut? Oletko oikeasti poistunut luotani?

Seuraava päivä oli hirveä. Äitini ei itse kävellyt pois, vaan hänet vietiin pois. Olin ymmälläni. Aivoni eivät olleet kanssani yhteistyössä. Oli vain tyhjää. Muuta en tuntenut. En välittänyt mistään mikä tapahtui ympärilläni. Ihmiset seisoivat karsinani edessä ja katselivat minua. En jaksanut välittää heistä. Seisoin pää nurkkaan käännettynä. Ei huvittanut syödä tai juoda. Minua ei huvittanut mikään. Sitten ihminen tuli luokseni, laittoi riimun päähäni ja pienen loimeni selkääni. Kävelimme ulos. Ulkona näin jälleen automašīnan. Kuva alkoi hahmottua mieleeni. Nostin päätäni riipuksista ja katselin ympärilleni. Kuljetuslaitteen vieressä seisoi tukeva, suuri mies. Oivalsin itse, että tämä saattaa olla viimeinen kerta kun astun tästä tallista uloa. Joudun vaihtamaan kotia. Tällä kertaa ilman äitiäni. Ihmiset juttelevat jotain, en ymmärrä heidän kieltään. Vieressäni oleva nainen talutti minut viimekertaa pienempään kuljetus juttuun. Hän sitoi minut kiinni. Pian tuli pimeys. Pienestä ikkunasta paistoi vähän valoa. Heinä verkkopussissa oli kuivaa ja pahaa, se ei ollut samaa heinää mitä minä olen syönyt. Lähdimme liikkeelle ja matka alkoi kohti uutta kotia. Onko tämä loppuni, vai uusi alkuni?

kuva lainattu netistä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti