perjantai 16. maaliskuuta 2018

#178: LUKU 5: Taivaan porteilla

Aika lentää. Se on minullekin tuttu ilmaisu. Voin nimittäin samaistua siihen itsekin. Nyt on siis vuosi 2004. Olen täyttänyt juuri 6 vuotta. Tämän maan päällä olen elänyt 6 vuotta. Se on tuntunut ikuisuudelta. Varsinkin nyt, kun seison tämän polttavan auringon alla. Ilma tuntuu kuumemmalta kuin oma ruumiin lämpöni. Minut on sidottu, tiukalle. Ei vettä, ei ruokaa. Olen ollut näin jo tovin. Pian siirryn äitini luokse. Jalat ovat kuin huterat lahot kepit, jotka pettävät täysin minä hetkenä hyvänsä. En jaksa. Olen uupunut ja haluan vain... nukkua...

Nyt mietitte varmaankin, että miten päädyin tähän? Mennään pari päivää taaksepäin niin kerron. Juttu meni näin, että oli ihan täysin normaali elämäni kurja päivä. Sain aamulla sen pienen annoksen ruokaa ja vettä. Sitten kun olin syönyt ja juonut, tuli ihmisiä. Toinen oli se niin kutsuttu omistajani ja toinen taas joku ihan vieras. He ottivat kaverini viereisestä tarhasta ja lastasivat rekkaan. Tiesin, että se on menoa nyt. Vaikka suuri hermostuksen hirviö olikin juuri tulossa minusta ulos, päätin pysyä rauhallisena. Ei paniikkia. Toinen omistajistani, juuri vieläpä se painavampi, tuli luokseni satulan ja suitsien kanssa. Tiesin, että nyt alkaa työt epäsopivan satulan ja suitsien kanssa. Selässäni tuo satula oli ollut jo monta vuotta, jonka vuoksi selkääni sattui kovin. Kivut olivat hirveät ilman mitään painoa selässä, joten ne tuplaantuivat kun satula ja ratsastaja olivat selässäni. Sisäisellä hirviölläni oli tullut nyt mitta täyteen, joten kun toinen omistajani oli viskaamassa satulaa selkääni, ennakoin ja upotin hampaani hänen ihoonsa. Hän kiljui. Aistin hänen tuskansa. Siirsin oman tuskani häneen. En jäänyt kiinni häneen, kunhan vain muutaman sekunnin ajan annoin hampaideni tehdä tehtävänsä. Hän suuttui kovin, otti raippansa maasta ja alkoi lyömään minua kovempaa kuin koskaan ennen. Selkäsaunani jälkeen hän otti satulan maasta, otti satulahuovan pois ja viskasi satulan selkääni. Taholleen hän pisti sen liian taakse, jotta pystyi vetämään satulan alla olevat karvat vastakkaiseen suuntaan. Ennen kun hän kiristi mahavyön, hän nosti satulaa ja laittoi takiaisia selkäni ja satulan väliin. En uskaltanut laittaa vastaan. Olin shokissa, lihakseni värisivät, valkuaiseni loistivat ja hengitin tiheään tahtiin. Hän käveli pois luotani, mutta palasi pian takaisin. Huomasin, että hän oli käynyt vaihtamassa kuolaimen. Kuolaimessa oli piikkejä, ihan siinä kuolainosassa, joka tulee suuhuni. Hän laittoi suitset minulle ja sitten lähdimme kentälle. Minusta kenttä menisi hyvin tarhasta, jossa on niukasti ruohoa, sillä kenttä oli umpeenkasvanut. Ratsastajani kokosi esteitä kentälle. Ne olivat suuren kokoisia, enkä ikinä aiemmin ole hypännyt. Minua nimittäin liikutetaan se kerran viikossa ja minulla on vain maastoiltu. Talvisin minua ei liikuteta ollenkaan, eikä sateella.

Selässäni kipu oli sietämätöntä. Tunsin kun takiaiset syöpyvät ihooni. Selässäni oli liikaa painoa, jalkani tutisivat. Minut käskettiin heti laukkaan. Nostin kuuliaisesti laukan. Tunsin suussani veren maun. Kuolain oli selkeästi tehnyt hirveän haavan suuhuni. Ratsastajani repi suustani, pomppi selässäni, puristi jaloillaan. Tunsin kuinka kylkieni iho oli menossa rikki. Se varmaan johtui kannuksista. Olin nähnyt kun niitä kannuksia oltiin käytetty kauan sitten edellisessä kodissani. Ne olivat sellaiset cowboy-kannukset. Lännenhevosilla ratsastaessa ihmiset käyttivät niitä kannuksia. Mutta selkeästi hyvin vähän ja kevyesti, mitä silloin tarhastani varsana katselinkin. Mutta asiaan! Tunsin, kuinka suustani ja kyljistäni valui veri. Ratsastaja ohjasi minut kohti estettä. En tiennyt mitä tehdä, joten käytin kaiken minulla olevan voimani ja ponnistin. Hyppy lähti hyvin, ylitin ilmavaralla esteen....ja kaunis laskeutuminen. Se oli kivaa. Se oli ainoa valopilkku tässä onnettomassa elämässäni. Onnistuin jossain. Onnistuin myös tiputtamaan ratsastajani. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja poistua kentältä. Kevyesti hyppäsin kentän aidan yli. Pakomatkani voi alkaa, tai niin ajattelin. Samalla sekunnilla kuului kova ääni ja välittömästi tunsin viiltävän kivun jalassani. Kaaduin saman tein. Edessäni seisoi toinen omistajani, hänellä oli kädessä joku erikoisen muotoinen asia, jolla hän oli satuttanut minua. Pääsin nousemaan ylös, kolmen jalan avulla ja hän otti satulan minulta pois. Talutti minut isompaan tarhaan, jossa ei ollut minkään laista suojaa auringolta. Hän sitoi minut kuolleeseen pieneen puuhun ja lähti. Jäin seisomaan siihen.

Kun olin tovin siinä puussa sidottuna seissyt, huomasin jotain. Ihmiset selkeästi kuskasivat tavaroitaan autoonsa. Ei kulunut kuin minuutti ja sen jälkeen vanha ränsistynyt talo sekä talli syttyivät punaiseen liekki mereen. Nyt olin onnellinen, että rakennukset olivat minusta kaukana. Ja he häipyivät. Jättivät minut tähän, puuhun kiinni sidottuna, ilman ruokaa ja vettä, yli 40॰C lämpöön aurinkoon ja vieläpä terävät piikki kuolaimet suussa.

Havahdun siihen, kun kuulen ääniä ympäriltäni. Yritän avata silmiäni, näkö on sumea. Erotan tusinan kaksijalkaisia, jotka hääräävät ympärilläni. Nostan päätä. Rakennukset ovat melkein tuhkaa. Vaikka tuli sammui ajat sitten, silti kaksijalkaiset suihkuttavat sinne vettä. Varmaan jokin hätätoimenpide tai varmistus. Nyt minua hoidetaan. Haavojani tutkitaan, kuolaimet otetaan pois suustani. Suutani huuhdellaan ja minua koitetaan juottaa. Saan ihanaa raikasta vettä. Eniten silti kiinnitin huomioni tyttöön. Hän on vierelläni ja silittää minua. Hänellä on pehmeä ääni ja hän näyttää lempeältä. Keskittymiseni häneen herpaantuu, kun jalkaani alkaa kirvellä suunnattomasti. Ihmiset ovat totisia, surullisia ja kauhuissaan. Kun minua ollaan paikattu ja hoivattu mielestäni tarpeeksi päätän nousta ylös. Ja hyvin seisoinkin ja kävelin. Ihmiset taluttivat minua kohti traileria. Ajattelin, että ei taas tätä. En halua kokea uudestaan mitään tällaista. Kunnes huomasin vihreää, mehukasta, makeaa, suussa sulavaa, ruohoa. Kipitin traileriin niin ripeästi kun vain pystyin ja voi, miten kaipasinkin tätä!

Lähdimme liikkeelle. Tämä matkustaminen ei enää hermostuttanut minua. Ei ollut huolen häiää, kun minulla oli heinäverkollinen täynnä hyvää heinää ja ruohoa. Liike pysähtyi. Emme ehtineet kulkea kauvaa. Minut otettiin trailerista ulos ja talutettiin välittömästi rakennukseen sisään. En edes ehtinyt tarkastella rakennusta sen paremmin, kun huomasin vain, että seinät olivat valkoiset ja katto punainen. Tämä ei näyttänyt tallilta. Kaikki oli puhdasta, ympärilläni oli ihme härveleitä ja jalkojeni alla kumimattoa. Ymmärsin pian, että jotain oli tapahtumassa. Minulle tehtäisiin jotain. Jalalleni todennäköisesti. En ehtinyt kauaa miettiä kunnes olin jo lääkkeiden vallassa. Sitten suljin silmäni. Ei tuntunut yöltä. Olin elossa, mutten tuntenut mitään. Mitä minulle ollaan tekemässä?

kuva lainattu netistä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti